Ihmisellä on syvä tarve olla rakastettu ja rakastaa. Näiden tarpeiden imussa me luomme suhteita, teemme elämää ohjaavia päätöksiä, asetamme tavoitteita ja koemme ne syvimmät onnen ja pettymyksen hetket. Rakastamisen tarpeen ja rakastetuksi tulemisen toiveen vuoksi elämän tärkeimmät asiat liittyvät monella perheeseen - perheen rakentamiseen, perheen hajoamiseen, perheen puutteeseen ja perheen löytämiseen.
Kun perhe, eli läheisten suhteiden verkosto, on löytynyt, alkaa moni virittää konetta suoritukseen nimeltä vanhemmuus. Vapaasti virtaavan rakkauden ajatus loittonee taustalle, kun uudet vanhemmat kipuilevat saamansa normiston kanssa.
Jokainen vanhempi haluaisi lapsensa pärjäävän elämässä. Lapsen pärjääminen tuntuu olevan uhattuna niin monella tavalla. Tarvitaan riittävä määrä liikuntaa päivittäin, tietynlaista ravintoa, ennen syntymää aloitetut pankkitalletukset, monipuolisia harrastuksia ja virikkeitä. Kun rima asettuu korkealle ja suorituksen kestoksi arvioidaan parikymmentä vuotta, usko ja luottamus omiin voimiin voi helposti pettää.
Ahdistuneen ja itseensä pettyneen vanhemman on vaikeaa asettua lapselleen kasvun tueksi. Kuinka usein isän ja äidin uupumus tai kärsimättömyys johtuukaan kokemuksesta, että ei itse riitä vanhempana, että pitäisi olla enemmän. Pahimmillaan nämä ajatukset päätyvät kokemukseen, että en osaa rakastaa omaa lastani tai että tässä perheessä en itse ole rakastettu.
Yliviritettyyn suorittamiseen voi usein liittyä myös monen vanhemman keskinäinen kiista omasta ajasta. Perheen kesken ei voi rentoutua, olla oma itsensä tai kuunnella omia tarpeita, koska jatkuva vaativa ääni piiskaa tekemään enemmän ja paremmin. Täytyy poistua perheen ulkopuolelle voidakseen toteuttaa itseään. Rakkaiden seurasta on tullut vankila.
Kuka armahtaisi isiä ja äitejä ja sanoisi, että sinä riität, sinä osaat, sinä kelpaat. Vahvimmat lapset kasvavat keskeneräisten vanhempien kodeissa. Sopivasti mitoitetut pettymykset valmentavat lapsia elämää varten. Kun lapsi tuntee, että hänellä on oma paikkansa vanhemman mielessä, että häntä ei jätetä, vaikka tulisi mitä, lapsen luottamus elämään vahvistuu. Vanhemman ei tarvitse olla täydellinen, kunhan vanhempi on rehellisesti se, mikä on ja antaa lapsellekin mahdollisuuden olla oma itsensä.
Riitta Hyrck kirjoittaa kirjassaan Haavoittunut itsetunto (Therapeia-säätiö): "Vanhempien minuus vaikuttaa lapsen minuuden kehitykseen ja hänen tekemiinsä valintoihin enemmän kuin heidän elämänfilosofiansa tai kasvatusperiaatteensa... häneen vaikuttaa pääasiassa se, minkälaisia hänen vanhempansa ovat, ei niinkään se, mitä he tekevät."
Vanhempana olemisessa ei ole vaikeinta se tekeminen vaan tekemisestä luopuminen. Kun perheenjäsenet pysähtyvät toistensa äärelle, he asettuvat katselemaan myös itseään. Ihailevan ja arvostavan katseen alla on hyvä olla. Puuhaaminen voi jäädä, jos yhdessäoloa ei tarvitse väistellä.
Kirkossa perheille tarjotaan monenlaisia palveluja yhdessäolon helpottamiseksi. Autammeko perheitä myös olemaan vastapainoksi loputtomalle tekemiselle? Vahvat lapset kasvavat levon ja aktiivisuuden vaihdellessa, pettymysten ja tyydytysten vuorottelussa. Vahvat lapset kasvavat siellä, missä elämää eletään kaikissa sen sävyissä, mutta kukaan ei jää yksin.
Anne Anttonen
perheneuvonnan asiantuntija
Kommentit
Lähetä kommentti