Mutta Sinä tahdot sisimpääni totuuden - ilmoita siis minulle viisautesi!
PS 51:8
Tämä kuningas Davidin rukous on mielessäni tänään valmistautuessani alkavaan työviikkoon. Tällä viikolla minulla on useampi kirkon seksuaalisen häirinnän vastaisen työryhmän kokous. Tähän työryhmään kuuluminen on minulle samaan aikaan innostavaa ja vaikeaa. Työtä on paljon. Kun puhutaan näin herkästä aiheesta kuin ihmisen seksuaalisuudesta, koskemattomuudesta ja rajojen rikkomisesta, puhutaan myös häpeästä ja vihasta. Näkyväksi tulemisesta. Mutta myös rohkeuden ja totuuden voittamisesta. Puhutaan rakenteista. Ja puhutaan vallasta. Rukoilen meille totuutta ja Jumalan viisautta.
Kun joku rikkoo omia koskemattomuuden rajoja, se aiheuttaa häpeää. Miten sellaisesta voi puhua ja kenelle? Sydämen möykkyjen ja vatsaa kipristävän häpeän kanssa on sinnitelty jopa sukupolvesta toiseen. Me olemme Suomessa ihan oikeasti luulleet, että hiljaa olemalla me suojelemme itseämme. Varsinkaan itsestä numeron tekeminen sotii monen kristillistä kasvatusta vastaan. Hiljaisuus auttoi kuitenkin häiriköitä jatkamaan, kukaan ei tiennyt, kukaan ei uskonut, kukaan ei tehnyt mitään. Kirkossakin me olemme olleet liian hiljaa.
Sitten tuli maailmanlaajuinen #Metoo-kampanja ja ekumeeninen #totuusvapauttaa-liike.. Näiden myötä olemme heränneet siihen, mitä kaikkea tapahtuu. Olemme viimein sanoneet ääneen sen, ettei seksuaalinen häirintä kuulu seurakuntaelämään eikä työpaikoille. Ja paljon on nyt puhuttu ja tehty. Moneen hiippakuntaan on laadittu ohjeet seksuaalisen häirinnän huomaamiseen ja puuttumiseen. Olemme saaneet ministeriön ja työmarkkinatoimijoiden yhteistyössä laatiman oppaan seksuaalisen häirinnän poistamiseksi seurakuntatyöpaikoilta.
#totuusvapauttaa sivuille voi jokainen seksuaalisten rajojensa rikkomisen kohteeksi joutunut halutessaan kirjoittaa oman tarinansa anonyymisti. Tekstit ovat niin karmivaa luettavaa, että niiden todenperäisyyttä on jopa epäilty. Tällaista kaikkea on tapahtunut ja tapahtuu edelleen, ellemme puutu häirintään myös rakenteellisesti. Ja ellemme usko niitä. Siksi häirintään puuttuminen ja sen ennaltaehkäisy on työtä monella eri tasolla. Ja häirintäasiat vaativat jokaista tekemään työtä myös itsemme kanssa.
Viime vuonna työpaikkani Kirkkohallituksen Kasvatus perheasiat julkaisi Turvallinen seurakunta -asiakirjan. Seurakuntien toiminnan tavoitteena on kaikin puolin turvallinen seurakunta. Turvallisuus pitää sisällään tietysti myös seksuaalisen ja sukupuolisen turvallisuuden. Kaikkiin hiippakuntiin on valittu nyt kaksi työntekijää toimimaan häirintäyhdyshenkilöinä. Jotkut hiippakunnat ovat vaatineet, että häirintäyhdyshenkilöitä on kaksin kappalein myös jokaisessa seurakunnassa. Yhdyshenkilöt saavat koulutusta. Mutta häirinnän ennaltaehkäisy ei ole vain yhdyshenkilöiden vastuulla. . Jos joudun häirinnän kohteeksi tai näen häirintää, minun ja sinun, kaikkien meidän pitäisi puuttua siihen, ottaa asia puheeksi ja kertoa kirkkoherralle ja häirintäyhdyshenkilöille.
Asiakirjat helpottavat ainakin siinä, että niistä voi tarkistaa, mikä kaikki on seksuaalista häirintää.
Seksuaalisella häirinnällä tarkoitetaan siis sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista ei-toivottua käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta erityisesti luomalla uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri. Häiritsijä voi olla työkaveri, mutta myös seurakuntalainen tai täysin ulkopuolinen. Seurakunnissa vallitsee nollatoleranssi kaikenlaiseen häirintää liittyen.
Mutta siitä työstä itsensä kanssa: Sain itseni kiinni pari viikkoa sitten oudosta tilanteesta.
Keskustelin erään papin kanssa Helsingin hiippakunnan häirintäviestivideosta. Puhuimme videolla luetuista viesteistä ja sitten hän kysyi, olinko minäkin joutunut epäasiallisen käytöksen kohteeksi. Yllättäen sopersinkin jotakin, ettei nyt mitenkään erityisen pahoin tai erityisen paljon mitään.
Mitä ihmettä menin selittelemään? En tiedä olenko saanut osakseni keskimääräistä enemmän vai vähemmän epäasiallisia kommentteja tai rajojen rikkomista, mutta yksikin häirintäteko on liikaa. En ihan saa kiinni siitä, miksi en voinut sanoa selkä suorana: ”Kyllä olen. Ennen ajattelin, että jokainen nainen nyt vaan joutuu kohtaamaan tällaista. Tämä on naisen osa. Nykyisin ajattelen, ettei kenenkään, ei naisen eikä miehen tarvitse kestää sellaista. Ja pienenkin asiattomuuteen on puututtava. Heti.” Papin kysymys nosti näköjään vielä pintaan oman häpeän. Minua hävettää kaikki se, mitä minulle on sanottu ja tehty. Puolustelussa oli osaksi varmasti myös sitä, etten halunnut alkaa muistelemaan ikäviä kohtaamisia ja puhumaan niistä. Ja osaksi se: Ei kai tämä pappi nyt kuvittele/luule/näe, että minä olen tai olen ollut nainen, joka ei pidä puoliaan ja jolle voi sanoa ja tehdä mitä vain? Voihan häpeä. Miten vaikea rajojen rikkomisesta on puhua. Ja kuitenkin tiedän, että monenlaista puhumista voi oppia ja opetella. Puhuminen auttaa.
”Totuutta sinä Jumala tahdot salatuimpaan saakka”. Minulle se merkitsee sitä, että häirintä tehdään näkyväksi. On tehtävä selväksi, että näin ei voi enää jatkua. Katuminen on mahdollista, ja meille tutuin termein: Häirikön on tietysti mahdollista tunnustaa, katua ja tehdä parannus. On mahdollista pyytää anteeksi ja saada psyykkistä apua ongelmaan. Mutta noin vain itsestään hiljaa vaikenemalla mikään ei muutu. Työsarkaa riittää kirkossa myös siinä, että häirinnän kohteeksi joutuneet lopettavat hiljaa olemisen, avaavat suunsa, hakevat apua. Silloin ei tarvitse ottaa omalle kontolleen sitä häpeää, joka kuuluisi sille toiselle – sille häirikölle.
Perhe- ja parisuhdetyön asiantuntija
Kirkkohallituksen seksuaalisen häirinnän vastaisen työryhmän jäsen
(jutun pääkuva: Mihai Surdu / Unsplash)
Linkkejä
http://totuusvapauttaa.fi/
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content2E66ED
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content491B7E
https://evl.fi/documents/1327140/44385363/turvallinen-seurakunta-julkaisu.pdf
https://evl.fi/uutishuone/pinnalla-nyt/seksuaaliseen-hairintaan-puuttuminen
Kommentit
Lähetä kommentti