Kevään aikana lähiympäristö on tullut entistäkin tutummaksi. Koirien ulkoiluttaminen, pienet kävelyretket kokousten välillä ja lenkkeily kotikulmilla ovat rytmittäneet päiviäni. Tutut ihmiset ja paikat ovat tuntuneet erilaisilta kuin aiemmin. Olen pysähtynyt ajattelemaan ihmisiä, joiden elämästä en tiedä juuri mitään.
Ajattelin nuorukaista, joka kävelee paljon. Hänellä on ulkoiluasu, lenkkikengät ja lippis. Hänen askeleensa on pitkä ja määrätietoinen. Luulen, että hän kävelee paljon, ja usein. Kohdatessa hän katsoo eteenpäin, ei vastaantulijaan. Kysyn mielessäni, mahtaako hän olla yksinäinen. Onko jossakin joku, joka joskus kulkisi hänen kanssaan?
Ajattelin vanhusta, joka ulkoiluttaa pientä harmaanväristä koiraansa. Hänkin kulkee usein, ja itselleen tuttuja, samoja reittejä. Hän katsoo innolla vastaantulijaa, hymyilee jo kaukaa, ja aloittaa keskustelun heti, kun se on mahdollista. Hänellä on paljon puhuttavaa, ja koirista on helppo aloittaa. Ollakseni rehellinen, jos pystyn ennakoimaan ja kauempaa valitsemaan, yritän vaihtaa reittiä hänet havaitessani. Sitä kuitenkin tänään mietin, onko hänen elämässään muita kuin tuo hänen uskollinen lemmikkinsä? Kertooko puheentulva ihmisen kaipuusta? Mietin jopa niin, että todennäköisesti alueellamme on runsaasti lemmikkejä, joista pidetään parempaa huolta kuin osasta ihmisiä.
Ajattelin keski-ikäistä miestä, jonka liikkuminen on hidasta ja vaivalloista. Hän asuu lähellä meitä, ja hänen kanssaan usein vaihdan ajatuksia, kun sattumalta kohtaamme. Hän joutui aikoinaan sivullisena järjettömän väkivallan kohteeksi. Sisukkaasti ja vähän kerrassaan hän on oppinut puhumaan ja liikkumaan. Hän jaksaa kiinnostua minusta, niin kuin varmaan kaikista muistakin kohtaamistaan ihmisistä. Hän hymyilee paljon, ja muistaa aina toivottaa hyvää päivän jatkoa. Voin vain ihmetellä, mistä kumpuaa elämänhalu ja positiivisuus julman ja epäoikeudenmukaisen elämänkulun jälkeen.
Ajattelin vielä rollaattoreilla liikkuvaa kahta vanhusta. Heillä taitaa olla tarkin aikataulu, jolla puiston penkille pysähdytään lepäämään. Kenties pitkä yhteinen taival, ja nyt keskinäinen huolenpito sekä pakollista, että myös koko elämän turva ja valopilkku.
En tiedä, millaisia tarinoita on niiden ihmisten mukana, joita päivittäin kohtaan. Tiedän kuitenkin sen, kuinka hyvältä tuntuu satunnainen ja arkinen, pieni hyvä teko.
Naapureita ja alueensa ihmisiä ei voi valita. Mutta siihen voi vaikuttaa, kuinka heihin suhtautuu. Yksityisyyden tiukka raja ja toisten ”rauhaan jättäminen” ylläpitävät vakavaa kansamme sairautta, yksinäisyyttä. Ohikulkeminen ja kohtaamattomuus on helppoa, tähän olemme tottuneet. Mutta voihan tottua myös pieniin kohtaamisiin? Toisiko pieni lisärohkeus, epätodennäköinen hyvän päivän toivotus toiselle ihmiselle, juuri sen ilon pilkahduksen ja toivon, jonka turvin hän jaksaisi taas yhden päivän?
Jarmo Kokkonen
johtaja, Kirkon kasvatus ja perheasiat
Kommentit
Lähetä kommentti