On tämä kummallinen, tämä kevät, jota nyt elämme erilaisten rajoitusten, kysymysten ja pelkojenkin keskellä. Karanteeniajat tuntuvat pitenevät, koulut pysyvät kiinni, Uudenmaan maakunnan rajoilla poliisit vahtivat liikennettä ja kyselevät matkan tarpeellisuutta. Toiset istuvat luurit korvilla ja paiskivat etätöitä, toiset pohtivat miten selviävät vuokran ja laskujen maksusta pakkoloman aikana, lapset ja nuoret yrittävät selviytyä koulutehtävistä koti- ja epäopetuksen turvin, vanhusten yksinäisyys syvenee entisestään. Seinät meinaavat kaatua päälle ja hermoja kiristää. Herra armahda meitä!
Kärsimyslistaa voisi jatkaa, vaikka kuinka pitkälle, mutta siitä huolimatta pitäisi jaksaa katsoa eteenpäin ja pitää toivoa yllä. Mitä voimme ja saamme toivoa?
Toivo on tunne, mikä suuntaa tulevaan. Se on odotusta tai uskoa, että jotakin myönteistä voi tapahtua ja asiat voisivat muuttua parempaan. Mitä se kenellekin tarkoittaa on luonnollisesti hyvin yksilöllistä. Toivoa siitä, että lumisade lakkaisi yön aikana, että orkidea alkaisi kukkia, että pysyisin terveenä, että voittaisin lotossa, että joku halaisi. Toivon tunne on aika häilyvä, epämääräinen, joskus vahva ja joskus melkein kadoksissa.
Mitä voi tehdä, jos tuntuu toivottomalta? Miten säilyttää toivo vaikeina aikoina?
Toivo on usein toisissa ihmisissä. Jokainen meistä voi ajoittain huonosti, käpertyy pimeään tilaan ja kaipaa toista ihmistä, joka näkee pidemmälle, mihin itse sillä hetkellä kykenee. Kun pimeä ottaa liikaa valtaa, on tosi tärkeää, että joku lähellä oleva uskaltaa astua toisen toivottomuusteen ja tuoda valoa. Tärkeintä eivät ole hienot sanat, vaan turvallinen läsnäolo. Omasta pahasta olosta kertominen ja avun hakeminen on se tärkeä hetki, jolloin ihminen kurottautuu toivoon, siihen, että asiat voisivat olla paremmin.
Entäs nyt kun olemme karanteenissa emmekä voi tavata meille tärkeitä ihmisiä. Verkkoyhteys tai puhelu ei ole sama kuin kädestä kiinni pitäminen, pään silittäminen, sylissä istuminen, suukko tai halaaminen.
Minä löydän toivon kipinöitä usein luonnosta, laiturilla tai rantakivillä istuskellessa katsellen järven selälle, tai istuessa nuotion äärellä tulen ritinää kuunnellessa. Rauhassa istuskellessa mieli rauhoittuu, asiat saa uusia mittasuhteita ja alkaa nähdä valoa pimeyksien reunoilla. Yritän myös löytää edes yhden asian mistä voin olla kiitollinen juuri nyt. Maanantai-iltana perhemiitin jälkeen menin ikävissäni istumaan rannalle. Minulle toivon kipinöitä antoi vapaana lainehtiva vesi rantakivien välissä. Se oli lupaus kesästä, lisääntyvästä lämmöstä ja valosta. Kesällä kaikki on toisin. Se oli minulle valoa pimeyksien reunoilla.
Jokaiseen päivään sisältyy jotakin hyvää ja kaunista. Pitää vain löytää se. Mistä sinä voi olla kiitollinen juuri nyt, tänään, tällä viikolla?
Ole läsnä tässä hetkessä ja löydä asia, joka antaa sinulle hyvää mieltä, iloa ja toivoa. Ota siitä kuva ja lähetä toivon kipinä eteenpäin. Hyvää matkaa kohti pääsiäistä, sitä siunauksen valoa, joka hohtaa meille tyhjältä ristiltä.
Sirpa Syrjä
asiantuntija, nuorisotyö
Kirkon kasvatus ja perheasiat
kuva: Unsplash / Tim Gouw
Kommentit
Lähetä kommentti